Yksi minun lapsistani on kuollut. Uskollisin ystäväni on kuollut. Häntä ei enää ole. On vain tyhjä paikka siinä, missä hänen petinsä oli. En voi enää koskaan silittää häntä, enkä sulkea syliini.

Olen usein neuvonut ihmisiä, että kirjoittaminen auttaa suruun, että kirjoittaa vain kaikki ulos. Yritän nyt toteuttaa tuota omaa neuvoani, että onko siitä mitään hyötyä. Kirjoitan tähän blogiin tuntemuksiani.

Kissamme, yli 15-vuotias Börje jouduttiin eilen lopettamaan. Tapahtui onnettomuus, jossa tuli eteen valintatilanne. Tuli juuri se tilanne, mistä moni sitten jälkeenpäin itseään syyllistää. Piti valita, että yritetäänkö kissa pelastaa ja elämä jatkuisi sillä tavalla, että kissa joutuisi elämään vaikean vamman kanssa.  Eläinlääkäri helpotti valintaa kertomalla, että hän itse valitsisi elämän päättämisen. Todennäköisesti säryt vaivaisivat kissaa koko loppuelämän, jos päättäisimme jatkaa. Tuossa hetkessä olisin tehnyt mitä vain, maksanut mitä vain, jotta elämä ei päättyisi. En osannut tai pystynyt ajattelemaan muuta kuin omaa menetystäni. Olisin toiminut kuitenkin tosi itsekkäästi, jos olisin lähtenyt kissan tuskia pitkittämään. Mieheni pysyi tuossa hetkessä tolkullisena ja muistutti minua tästä.

Olen itkenyt koko eilisen päivän ja yöllä heräsin itkemään. Itkin aamun ja itken vähän väliä. Koko perheemme on itkenyt kuin pikkuvauvat. Rääkyneet suut huutaen tuskaa. Yli 15 vuotta Börje on ollut kanssamme. Hän on kokenut kolme muuttoakin ja hänen kotinsa on aina ollut siellä, missä mekin olemme.

Tällä hetkellä surutyö on niin alussa, että asiaan kuuluu nähtävästi vain itkeminen ja tuska. Itse surun kokemiseen ei kuitenkaan auta oikein mikään, vaan se on vain käytävä läpi.

Pistin huomiolle, että eilen oli yksi pieni hetki, jolloin tuska helpotti jonkin aikaa. Juttelimme mieheni kanssa siitä, miten hyvän elämän Börje eli ja kuinka hän sai nauttia elämästään. Kun puhuimme siitä, oloni keveni joksikin aikaa.

Pistin huomiolle myös, että juuri nyt eniten tuskaa ja ahdistusta aiheuttaa välittömästi hänen kuolemaansa ja vammautumiseen liittyvistä asioista puhuminen tai niiden miettiminen. Ne jäävät herkästi päähän rullaamaan. Ja päähän nousee kuvia, joita en saa pois.

Nyt ymmärrän myös sen, että jotkut ihmiset väistelevät surun tuntemista niin, että he yrittävät keskittyä työntekoon tai muihin askareisiin sekä sysäävät nämä surulliset asiat pois mielestään. Ymmärrän tämän täysin. Toimisin varmaan itsekin niin, jos pystyisin. En kuitenkaan osaa työntää niitä pois. Toiset osaavat helpommin työntää tunteet ja ajatukset pois kuin toiset. 
Sanotaan, että suru pitää surra ja itkeminen on hyvästä ja ei ole hyvä työntää niitä pois. Olen aina uskonut näin. Mutta nyt minua on alkanut epäilyttää tuo. Onko se todella näin? Itken ja itken, mutta se ei helpota oloani yhtään.

En pysty katsomaan niitä kuvia vielä, jotka on otettu lähellä onnettomuutta. Missä Börje on 15-vuotias, se tekee liian kipeää. Siksi jouduin tähänkin laittamaan kuvia hänen pentuajoiltaan. Niitten katsominen ei tee niin kipeää. 

Kirjoitan ehkä muutaman tekstin Börjestä ja surusta omaa oloani helpottaakseni tähän blogiin. Tämänhetkiset tuntoni ovat vahvasti surun värittämät ja tekstini voi olla sekavaa. Kun eläinlääkäri oli antanut rauhoittavan piikin ja kipulääkettä, Börje vielä reagoi. Kuiskasin hänen nimeään hänen korvaansa. Sanoin, että rakastan häntä. Hän ei tuota varmaankaan ymmärtänyt, mutta toivottavasti tunnisti turvallisen ääneni ja sitten kaikki kipu sekä pelko oli ohi.